There’s no business like nose business. Jos Hiisi-koirallani olisi motto, se olisi tämä.
Syyskuussa 2010 meille muutti pieni espanjanvesikoira. Pentu oli tietysti ihmeellisen ihana ja syötävän söpö, mutta parasta siinä oli nenä.
Alusta asti oli selvää, että perin ponteva ja loputtoman utelias pieni vesikoira rakasti hajuja. 10 viikon iässä se seurasi metsässä ihmisen kävelemää jälkeä häntä tanakasti pystyssä viuhtoen. Kävelin sen perässä ja jäin heti koukkuun – hajuihin, jotka siihen saakka olivat olleet minulle pelkkää ilmaa.
Niinpä me jäljestimme. Tai koira jäljesti, minä seurasin. Kävelin ja kävelin ja kävelin. Läpsin hyttysiä, eksyin, kaivelin hirvikärpäsiä niskastani ja luotin koiraan. Löysimme takaisin autolle.
Opettelimme etsimään ihmisiä metsistä, raunioilta ja rakennuksista. Tutustuimme hajuerotteluun ja harjoittelimme seuraamaan yhden tietyn ihmisen jälkeä kaupunkien kaduilla. Metsässä raahasin perässäni naudanverellä valeltua sientä, potkin sammalia makausten tieltä ja kyselin kavereilta kauriinnilkkoja.
Sitten tilasin pienet pullot, joissa luki eukalyptus, laakerinlehti ja laventeli. Elämäämme astui nosework. Ja siitä tämä blogi kertoo.
Tästä alkaa etsintä, jonka tavoitteena on parempi hajun taju.
Hajun taju 
Vastaa