9 asiaa, jotka auttavat onnistumaan noseworkin laatikkoetsinnässä – Eli tämä jäi käteen, kun katsoin 76 koesuoritusta

Kävin viime sunnuntaina katsomassa noseworkin laatikkoetsinnän yhden osion ensimmäisen luokan koetta, joka pidettiin Loviisassa. Koirakoita oli 19, joten pääsin näkemään yhteensä 76 laatikkoetsintää. Niistä jäi mieleen monta ajatusta, joista varmasti on vielä hyötyä. Kokosin tällaisen muistilistan itselleni.

1. Koiran hyvä mielentila ja sopiva etsintävire

Onko koira nenä auki ja valmis etsimään jo ennen lähtöviivaa? Vai ryntääkö koira kiihdyksissä alueelle ja alkaa etsiä vasta suurimman kiihtymyksen tasoituttua?

Liian kiihtynyt koira saattaa olla epävarma ja tehdä siksi valeilmaisun. Kiihtyneellä koiralla ei myöskään välttämättä ole tarpeeksi malttia erotella siirtymähajulaatikot oikeasta hajulaatikosta, ja se saattaa siksi päätyä valeilmaisuun.

Lisäksi alueelle pää viidentenä jalkana rynnistävän koiran ohjaajan voi olla vaikea tietää, missä kohdassa koiran nenä todella aukeaa. Koira saattaa juoksennella alueella suu auki huohottaen. Osa koirista pystyy haistelemaan matkalla ohittamansa laatikot, osa ei pysty haistelemaan tehokkaasti.

2. Ohjaajan luottamus koiran ilmaisuun

Tämä liittyy usein edelliseen, eli koiran mielentilaan ja etsintävireeseen. Jos koira on kovin kiihtynyt, ohjaajalle voi tulla epävarma olo, koska hän ei tiedä, mitkä laatikot koira on oikeasti tarkastanut. Valeilmaisun riski saattaa myös aiheuttaa ylimääräistä jännitystä, jos koira on kovin hätäinen.

Loviisan kokeessa oli parisenkymmentä tilannetta, joissa koira ilmoitti ohjaajalle löydön, mutta ohjaaja ei heti uskonut, kun koira ilmaisi.

Kun ohjaaja ei ilmoittanut löytöä, jotkut koirista ilmaisivat pontevasti uudestaan. Jotkut taas alkoivat siirrellä hajulaatikkoa kuonolla tai tassulla tai yrittivät työntää päätään sisälle laatikkoon. Osa hämmentyi, jätti hajun ja jatkoi matkaa eikä enää seuraavalla kerralla välttämättä reagoinut laatikkoon tai jopa väisti laatikkoa. Osa päätyi lisäksi ilmaisemaan jotain väärää laatikkoa sen jälkeen, kun ohjaaja oli torjunut koiran ensimmäisen ilmaisuyrityksen.

Jos koiralla on ilmaisu, ohjaajan kannattaa siis uskoa. Ne koirat, joiden ohjaajat uskoivat ensimmäisen ilmaisun, eivät myöskään alkaneet käpälöidä tai pyöritellä laatikoita.

3. Tarpeeksi pitkä etsintäliina

Laatikkoetsinnässä pitkän liinan käytöstä on paljon etua. Liian lyhyen hihnan käytöstä puolestaan seurasi tilanteita, joissa ohjaaja tahattomasti vaikeutti koiran etsintää.

Yksi pitkän liinan eduista on se, että koira pystyy liikkumaan vapaammin, esimerkiksi vaihtamaan suuntaa äkisti tai pysähtymään yhtäkkiä. Loviisan laatikkoetsintöjen koealueet olivat ilmastoidussa hallissa, ja ilma liikkui aika voimakkaasti. Mitä nopeammin ilma liikkuu, sitä nopeammin liikkuvat yleensä koiratkin, koska ne hakevat etsiessään ilmavirtoja.

Varsinkin, jos koira on vauhdikas, pitkä liina antaa ohjaajalle aikaa ja armoa. Pitkän liinan käyttäjä pystyy etsinnän aikana pysymään koirasta niin kaukana, että yhteentörmäystä ei tule, jos koira yhtäkkiä pysähtyy tai käännähtää hajuvirtauksen perässä. Pitkän liinan käyttäjä ei myöskään vahingossa painosta omalla liikkeellään koiraa liikkumaan johonkin tiettyyn suuntaan.

Pitkästä liinasta on sekin hyöty, että jos laatikoita on aseteltu jonkin kuvion, vaikkapa ympyrän, muotoon, ohjaaja voi jäädä seisomaan ympyrän ulkopuolella ja antaa koiran rauhassa haistella laatikot. Silloin ohjaaja ei vahingossa estä omalla kropallaan ilman virtausta ja näin vaikeuta ja hidasta koiran etsimistä. Jos koira saa hajun ympyrän toiselta puolelta ja ohjaaja seisoo keskellä, ohjaaja sekä tukkii koiran pääsyn hajulle että hajottaa ilmavirran.

Lopuksi pitkän liinan etuihin kuuluu myös se, että kauempaa näkee paremmin vaikkapa koiran käytösmuutokset. Jos ohjaaja on liian lähellä koiraa, monta sellaista asiaa jää näkemättä, jotka viiden metrin päästä katsottuna ovatkin päivänselviä.

4. Koirajohtoinen etsintä

Joissain tilanteissa koiraa tarvitsee ohjata, mutta useimmiten ei – varsinkaan ykkösluokassa.

Jos ohjaaja alkaa osoitella koiralle laatikoita yksi kerrallaan tai jumittuu tuijottamaan tai ajattelemaan vain yhtä laatikkoa, kokemattoman koiran saa melko helposti ilmaisemaan juuri sen laatikon. Jos koira on yhtään epävarma, siihen sortuu jo kokeneempikin koira.

Ongelmia on herkästi luvassa myös silloin, jos ihminen ajattelee pelkästään laatikoita, jotka hän näkee – eikä ilmavirtoja, joita hän ei näe. Suurimmassa osassa Loviisan etsintöjä koira sai hajun jo useita metrejä ennen kuin sen kuono oli ehtinyt oikealle laatikolle.

Jos ohjaaja silloin on päättänyt, että kaikki laatikot käydään läpi tietyssä järjestyksessä ja tietyllä vauhdilla, hän tulee samalla väkisinkin estäneeksi koiran pääsyn oikealle laatikolle. Eikä se ainakaan kasvata koiran itseluottamusta.

5. Siirtymähajujen ja ilmavirtojen huomioiminen

Loviisassa siirtymähajuja riitti. Ensimmäisellä etsintäalueella valeilmaisuja tehtiin ainakin viiteen laatikkoon (laatikoita oli yhteensä 12). Toisella alueella valeilmaisuja tehtiin muistaakseni kolmeen laatikkoon. Kolmannella valeilmaisuja tehtiin muutamaan laatikkoon, ja neljännellä ehkäpä yhteen tai kahteen.

Loviisan laatikkoetsintäkokeessa tuli laskujeni mukaan parisenkymmentä valeilmaisua, ja koirien etsintäkäytöksen perusteella suuri osa valeista johtui mielestäni juuri siirtymähajuista. Koira ilmaisi hajukertymää, joka oli peräisin oikeasta laatikosta mutta joka oli päätynyt toisen laatikon kylkeen.

6. Laatikoiden kunnioittava käsittely

Laatikoiden tassuttelu ja niiden siirtely olivat Loviisassa yllättävänkin yleinen ilmiö. Osa laatikoista oli aika korkeita, joten moni koira onnistui kuonollaan kallistamaan laatikkoa. Laatikko ei välttämättä siirtynyt, mutta nousi ylöspäin ja keikahti joko takaisin paikoilleen tai kyljelleen.

Tassulla raapimista tai laatikon siirtelyä esiintyi varsinkin silloin, kun ohjaaja ei hyväksynyt koiran ensimmäistä ilmaisua. Jos koira oli tassutellut ensin oikeaa laatikkoa, se monesti alkoi tassutella sen jälkeen myös muita laatikoita.

Ilmaisun opettaminen siis todellakin kannattaa. Ja kun sen on opettanut, niin koiran ilmaisua uskominen todellakin kannattaa. Erityisen hyvin jäi mieleen eräs ohjaaja, joka ilmoitti koiransa löydöt välittömästi, kun näki koiran löytäneen. Ja se kannatti! He eivät saaneet yhtäkään virhepistettä laatikoiden raapimisesta. Ohjaajan luottamus koiraan oli todella ihailtavaa.

7. Ohjaajan sopiva vauhti

Tämä olikin aika jännä juttu! Jos laatikot ovat melko lähellä lähtölinjaa, reippaasti alueelle asteleva ohjaaja saattaa omalla vauhdillaan ”työntää” koiraansa eteenpäin niin, ettei se oikeastaan pysty haistelemaan ensimmäisiä laatikoita lainkaan. Tähän vaikuttaa toki myös hihnan pituus: lyhyt hihna ja nopea koira on hankala yhdistelmä.

Jos ohjaaja puolestaan jää seisomaan johonkin yhteen paikkaan tai tuijottamaan yhtä laatikkoa, koira saattaa kokeilla, kannattaisiko sitä ilmaista.

8. Ohjaajan sopiva sijoittuminen suhteessa koiraan

Etsinnässä ohjaajan paras paikka on koiran takana tai takaviistossa, jotta hän näkisi koiransa eleet  ja olemuksessa tai liikkeessä tapahtuvat pienet muutokset.

Jos koirakolla on lyhyt hihna ja koira säntää eteenpäin ohjaaja sen kannoilla tai jopa vierellä, tapahtuu helposti onnettomuus, jos koira yhtäkkiä käännähtää 90 astetta hajun perään.

Vaikka törmäystä ei fyysisesti tapahtuisi, ohjaaja saattaa päätyä painostamaan koiraa tai häneltä voi jäädä huomaamatta se pieni pään kääntäminen, jonka hän olisi nähnyt viiden metrin päästä.

9. Keskittyminen oikeaan asiaan

Mistä tietää, milloin koira etsii ja milloin se vain juoksee? Tai mistä tietää, milloin koira haistelee matosta toisten koirien hajuja tai vanhoja namipaikkoja ja milloin sitä ihan oikeaa hajua, joka nyt vain on sattunut laskeutumaan mattoon?

Yksi asia, jota voi tarkkailla, on koiran suu. Onko se kiinni vai auki. Läähättääkö koira kovin voimakkaasti. Jos koira on vauhdikas, kannattaa katsoa tarkasti, ehtiikö koira hengittää sisään ja ulos jokaisen laatikon kohdalla.

Loviisan kokeesta jäin miettimään, että ohjaajat ehkä usein luulevat koiran fokuksen olevan muualla, vaikka se oikeasti onkin ihan oikealla asialla ja tekee juuri sitä, mitä ohjaaja toivookin sen tekevän.

Eli kannattaa malttaa mielensä ja olla tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä vaikkapa siitä, että koira haluaa varmasti agilityesteelle, kun se todellisuudessa seuraakin hajua, joka nousee lattialla olevasta laatikosta ja jatkaa ilmastoinnin vauhdittamana kohti agiesteitä ja seinää pitkin ylös.

Toki esimerkiksi maton nuuskuttelun intensiteetistä, nuoleskelusta, juuttumisesta johonkin tiettyyn kohtaan tai laatikoiden suoranaisesta välttelystä voi tehdä valistuneita arvauksia.

Tässä kuvat kokeen etsintäalueista:

Alue 1

Alue 2

Alue 3

Alue 4

Laatikkoetsinnän sietämätön keveys – eli kurkistus siirtymähajujen ihmeelliseen maailmaan

Ajattelin joskus pari vuotta sitten, että laatikkoetsintä on noseworkin tylsin osio: koira haistelee laatikoita, ja sitten tulee löytö. Mitäs jännää siinä on? Nyt ajattelen, että mitä useammin pääsen tekemisiin laatikkoetsinnän kanssa, sitä kiinnostavammaksi ja kiehtovammaksi se käy.

Yksi syy laatikkoetsinnän viehätykseen on etsintäalueella liikkuva ilma, joka saattaa kuljettaa hajua jännittäviin paikkoihin, kuten sisällä huoneen nurkkiin tai seinille tai ulkona etsintäaluetta reunustaviin puskiin tai ruohonkorsiin. Yleisintä kuitenkin taitaa olla, että haju siirtyy piilosta lähellä olevien laatikoiden päätyihin tai ulkoseiniin.

Olen alkanut miettiä, miten laatikkoetsintää kannattaisi harjoitella, jotta koira oppisi olemaan ilmaisematta siirtymähajuja (väärästä laatikosta) ja sen sijaan oppisi varmistamaan, mistä laatikosta haju todella on peräisin.

Tässä 5 asiaa, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen. Keksitkö muita?

1. Harjoittele eri ikäisiä laatikkopiiloja. Nosework-kokeessa laatikkoetsinnässä(kin) ensimmäisenä ja viimeisenä suorittavan koiran välillä voi siirtymähajujen aiheuttamien haasteiden suhteen olla todella suuri ero. Alkupään koiralla ei ehkä vielä ole montaa hajukertymää ratkottavana, mutta loppupäässä tilanne voi olla jo aivan toinen. Nollakoira löytää ehkä oikean laatikon 10 sekunnissa, mutta kokeen viimeinen koirakko ratkoo samaa tehtävää puolitoista minuuttia. Vanhenna siis joskus hajua 15 minuuttia, joskus neljä tuntia.

2. Kouluta koira selviämään toisten koirakoiden valeilmaisuista. Kun hajukertymiä syntyy koealueelle, alkaa tulla myös valeilmaisuja. Ja kun yksi koira tekee valeilmaisun, se tarkoittaa sitä, että ilmaisukohtaan voi jäädä koiran eritteitä ja koirasta erittyy ”löydön tuoksu”. Eli se ihana hyvän fiiliksen haju, joka syntyy, kun koira ilmaisee ja ohjaaja ilmoittaa löydön. Joku koira saattaa oppia ilmaisemaan sitä hajua, varsinkin, jos koirakko harjoittelee aina niin, että toiset koirakot ovat etsineet ja löytäneet saman piilon jo aiemmin.

3. Harjoittele laatikoita erilaisissa lämpötiloissa ja sääolosuhteissa. Auringon lämmittämällä asfaltilla, kylmällä asfaltilla, lattialämmityksen päällä, jäisellä hiekkakentällä, tihkusateessa, tuulessa, ilmastoidussa tilassa jne.

4. Harjoittele erilaisilla laatikoilla. Erilaisista laatikoista ilma tulee ulos eri tavalla. Jos käytät aina laatikoita, joista ilma pääsee helpoiten pois kannen kautta, koira oppii ehkäpä haistelemaan vain laatikoiden yläreunat. Joissain kenkälaatikoissa saattaa olla ilmareikä pitkällä sivulla tai lyhyellä sivulla.

5. Opeta koira etsimään laatikoista se kohta, joka haisee eniten. Tätä voi opettaa ihan alusta asti vaikkapa siten, että palkkion kriteeri on aina se, että koira vie nenänsä mahdollisimman lähelle hajua ja koira palkitaan aina mahdollisimman lähelle hajunlähdettä. (Toki koira koulutetaan ilmaisemaan myös luoksepääsemättömiä piiloja, mutta ennen sitä kannattaa opettaa tarkkuutta.)

Laatikoilla treenatessa hajutarran voi kiinnittää mahdollisimman lähelle ilman ulostulokohtaa. Etsiikö koira aina sen kohdan vai ilmaiseeko se vain laatikkoa?

Laatikkotreeni ulkona tuulisessa säässä

Tänään Hiisi teki ulkona pienen laatikkotreenin, jossa piilo on vajaan tunnin ikäinen. Jotkut laatikot ovat aika löysästi kiinni tai jopa avoimia, eli ilmaa pääsee virtaamaan laatikoiden sisään. Laatikot ovat myös aika lähellä toisiaan. Tuuli oli välillä niin voimakas, että se siirsi laatikoita paikoiltaan. Lisäksi tuulen suunta vaihteli useita kertoja piilon tekemisen jälkeen. Olosuhteet olivat siis erittäin otolliset hajusiirtymien syntymiseen.

Ennen lähetystä annan Hiisin rauhassa katsoa laatikoita, nuuhkia ilmaa ja tehdä oman etsintäsuunnitelmansa. Hiisi ratkoo laatikkotehtävän siten, että se valitsee aloituspisteen, rengastaa oikean laatikon ja vertailee rengastusmatkallaan lähilaatikot. Saman strategian olen nähnyt myös kokeissa ja aiemmissa treeneissä muutamia kertoja, eli sillä on jonkinlainen suunnitelma hajusiirtymien varalle.

Häiriöt etsintäalueella – 2 vinkkiä treenaamiseen

Espanjanvesikoira Hiisi, eli tuttujen kesken Raato-Raipe, on kova poika syömään raatoja. Parin viikon välein se vainuaa lenkillä jonkun puolimädän jyrsijän tai linnun, rusauttaa rikki ja hotkaisee pohjattomaan mahaansa – ennen kuin ehdin sanoa AxilurDrontalComp.

Nosework-kokeissa ei ole mitenkään tavatonta, että etsintäalueilta tai niiden läheisyydestä löytyy raatoja. Niitä saattaa olla vaikkapa puskan juurella, rakennuksen alla tai melkein missä tahansa. Aina joku koira ne sieltä löytää, ja sitten ohjaajaa saattaa vähän harmittaa. Kannattaa siis harjoitella!

Tänään bongasin läheisen koulun pihasta linnunraadon. Onko tuttu sellainen emoji, jolla on tähdet silminä? Näytin ihan siltä. Koska mullehan tuli heti treeni-idea!

Hain kotoa nosework-hajun, pari kätevää tarviketta sekä rakkaan ystäväni Raato-Raipen. Ja niinpä me tehtiin tällainen treeni, jossa on kaksi osaa.

1. osan idea on testata Raato-Raipen kiinnostusta tähän kyseiseen raatoon turvallisella tavalla. Eli siten, ettei Raato-Raipe varmasti pääse palkitsemaan itseään raadolla ja oppimaan, että kesken etsinnän voi vapaasti herkutella alueen antimilla.

Onneksi Raipe on raadonsyönnin ohella kunnostautunut myös ahkerana hajuradan nuuskuttelijana. Hyödynsin Raipen koulutustaustaa tässä ja rakensin sille radan. Sinnikkäästi olen yrittänyt Raipelle kouluttaa, että radalla edetään kohde kerrallaan. Siksi tiesinkin, että tämä raato ei varmasti jää Raipelta huomaamatta.

Radan ensimmäinen kori on tyhjä, toisen korin alla on linnunraato, ja kolmanteen on kiinnitetty vanupuikon pää, jossa on pisara eukalyptushydrolaattia.

2. osan idea on vaikeuttaa treeniä hieman. Ilokseni huomasin, että Raato-Raipe rakastaa sittenkin treenaamista enemmän kuin raatoja. Rohkenin siis poistaa suojakorin.

Halusin, että Raipe onnistuu, joten helpotin sen hommaa edelleen hieman aloittamalla etsinnän sellaisesta kohdasta, josta tiedän hajun leijailevan sen nenään. Piilo on samassa linjassa raadon kanssa, joten Raipen on ylitettävä raato päästäkseen piilolle. Ja siinä Raipe onnistuukin. Hyvä Raipe!!!

Lisää vaikeusastetta häiriötreeniin saa esimerkiksi sillä, että valitsee isomman alueen, tekee vaikeamman piilon, antaa jonkun muun tehdä piilon tai huolehtii siitä, että Raipe saa heti lähdössä hajun raadosta mutta ei piilosta. Tai etsityttää Raipella tyhjän raatoalueen – siis alueen, jossa ei ole nosework-hajua lainkaan. Kun Raato-Raipe siitäkin selviää, niin sitten vasta onkin ilo ylimmillään.

Ajattelen, että häiriöharjoittelun pointtina kannattaisi aina olla se, että koira selviää häiriöstä vaivatta ja siten myös entistä vahvempana vastustamaan harjoiteltavaa häiriötä. Harjoittelun tavoite on kerätä koirakon itseluottamusta kasvattavia onnistumisia, ja siksi harjoitusten suunnitteluun kannattaa panostaa.

Mistä nosework-koirakon itseluottamus kumpuaa?

Noin vuosi sitten tajusin, että olin aina keskittynyt koiran kouluttamisessa siihen, mitä pitäisi vielä opetella. Tai siihen johonkin ongelmaan, joka kulloinkin piti ratkaista. Niinhän se menee, että lista opeteltavista asioista venyy helposti pitkäksi, jos koiran kanssa harrastaa oikeastaan mitä tahansa lajia alkeita pidemmälle.

Vuosi sitten oltiin tilanteessa, jossa nosework oli jo ainoa harrastuslajini. Olin treenaillut pääasiassa itsekseni ja muutaman kaverin kanssa noin puolen vuoden ajan. Koirilla oli kivaa, ja aloin itsekin kiinnostua koko ajan enemmän.

Treeneissä huomasin, että Hiisi saattoi etsintäalueella reagoida hajuun, mutta se ei tarkentanutkaan vaan jatkoi etsimistä päinvastaiseen suuntaan ja eteni lopulta aika hitaasti piilolle. Päätin mennä kouluttajalle.

Kerroin, että meillä oli ongelma ja odotin malttamattomana, että nyt kääritään hihat, nostetaan ongelma pöydälle ja pilkotaan palasiksi. Oletin, että kouluttaja varmaan löytää heti osaamisestamme paljon muitakin aukkoja, joita ensin vähän tökitään ja sitten tukitaan.

Pääsimme etsimään ensimmäistä hajua. Me löydettiin se! Me löydettiin myös seuraava. Ja sitä seuraava. Ja aina me vain löydettiin. Niin kävi joka viikko. Aina etsinnän lopuksi kouluttaja kertoi kaikki ne asiat, jotka minä olin osannut tehdä oikein. Ja myös ne asiat, joissa koira loisti. Kuukauden kuluttua olin vähän hämmentynyt. Osattiinko me muka näin paljon asioita? En ollut ikinä ajatellutkaan!

Meillä oli osaamista, joka oli piilossa, koska kukaan ei ollut koskaan sanonut sitä ääneen. Treeneissä on liiankin helppo keskittyä siihen, mitä pitäisi tehdä paremmin. Ja aina on varaa parantaa. Sivustakatsojana on helppo sanoa kaverille, että huomasitko, kun ohjasit koiran tuossa kohdassa tuonne, vaikka sillä oli haju. Tai että ehkä voisit palkata vähän tarkemmin ja paremmin. Tai että ajoitus meni tuossa vähän pieleen.

Olen ihan varma, että korjaavan palautteen antajan tarkoitus on joka kerta hyvä. Mutta miten sellainen palaute vaikuttaa koirakon itsevarmuuteen? Entä mitä koiran ja ohjaajan osaamisen esiin nostaminen tekee koirakon itsevarmuudelle?

Kun aloin saada palautetta siitä, mitä teen oikein, olin ensin hämilläni. Seuraavaksi huomasin, että motivaationi oppia lisää kasvoi entisestään. Yhtäkkiä tunsin oloni niin itsevarmaksi, että ilmoitin meidät hajutestiin. Treenaaminen jatkui ihan uudella innolla. Onnistumiset seurasivat toisiaan, ja meistä tuli viikko viikolta vahvempi koirakko. Myös tapani suunnitella treenejä muuttui – aloin yhä useammin ottaa suunnittelun lähtökohdaksi omat ja koirani vahvuudet heikkouksien sijaan.

Ja entäs se ongelma? Ongelma, jossa koira kierteli alueella aikansa ennen löytöä. Sekin ratkesi, kuten koekirjasta näkyy: Alkukesästä teimme kokeessa laatikkoetsinnän ajassa 7,8 sekuntia. Ja viimeisen ykkösluokan ulkoetsintäkokeemme aika oli 7 sekuntia.

Milloin voi mennä kokeeseen? – 5 ajatusta noseworkin ykkösluokasta

Suoritimme Hiisin kanssa hajutestin elokuussa 2018 ja siirryimme noseworkin kakkosluokkaan heinäkuussa 2019. Siihen väliin on mahtunut 8 koetta: yksi yhden osion ulkoetsintäkoe ja seitsemän neljän osion koetta.

Ykkösluokasta koekirjaan jäi mehukkaita onnistumisia: kolme 100 pisteen suoritusta ja kolme kokonaiskisan voittoa, viisi osa-alueiden voittoa, yksi tuomaripalkinto ja seitsemän erityisen hyvän koirakon mainintaa. Teimme myös aika mahtavia mahalaskuja: kahden 100 pisteen suorituksen jälkeen teimme kaksi 50 pisteen koetta ja kaksi 75 pisteen koetta. (Nosework onkin oiva laji vaikkapa sille, jonka elämässä kaikki menee aina kivasti putkeen, ja nyt olisi kova halu oppia käsittelemään epäonnistumisia.)

Nämä viisi ajatusta tulevat minulle ensimmäisenä mieleen, kun ajattelen ykkösluokan tarjoilemia elämyksiä.

1. Perustaitoihin panostaminen maksaa itsensä takaisin. Jos koiralla on kova halu etsiä, löytää ja kertoa löydöstä ilman piilon raapimista, nuoleskelua tai pureskelua, perustaidot ovat tosi hyvällä mallilla.

2. Koiraan pitää luottaa, mutta koirasta pitää ensin kouluttaa luottamuksen arvoinen. Esimerkiksi: Jos koiralle on kristallinkirkasta, mitä sen tulee tehdä löydöllä saadakseen palkan ja se myös haluaa tehdä sen, ohjaajan on helppo luottaa koiraan. Silloin vain odotellaan, että koira kertoo löydöstä, nostetaan käsi pystyyn ja hihkaistaan kuuluvalla äänellä että LÖYTÖ.

Silloin ei tarvitse puntti tutisten ja sydän väristen kumartua koiran ylle kesken etsinnän ja tuijottaa silmä kovana, että onkohan se oma eläin nyt löytänyt vai hekumoiko sittenkin sen yhden löysähuulisen bruneten kuolavanoja.

3. Kannattaa ihan rehellisesti olla oma itsensä. Jos jo valmiiksi tietää, että koetilanne ei jännitä yhtään ja koiranlukutaito on sujuvaa, niin miksipä ei menisi kokeeseen vaikka vähäiselläkin treenillä.

Jos taas jo koulussa jännitti niin, että kesken esitelmän piti välillä ottaa tukea piirtoheittimestä (Ei muuten auttanut!), niin ei ole yhtään huono idea kouluttaa koiraa vähän enemmän ja pidemmälle ennen niitä ensimmäisiä kokeita. Silloin ei tarvitse jännittää, osataanko vai ei. Ja sehän taas on ihan kiva juttu koirankin kannalta.

4. Me ihmiset emme tajua hajuja kovin hyvin. Nosework on Suomessa vielä ihan nuori laji, hydrolaateissa on eroja, koirat ovat koiria, ja tuomarit lihaa ja verta olevia ihmisiä. Me kaikki täällä opetellaan, ja ihan jokainen epäonnistuu joskus.

5. Asenne on tärkein. Onkohan olemassa kliseisempää hokemaa? Mutta juuri epäonnistumisen hetkellä sillä on todella iso merkitys, näkeekö itsessään ja koirassaan ensimmäisenä heikkoudet vai vahvuudet. Kun se neljäs peräkkäinen epäonnistuminen tulee, niin kylläpä muuten tuntuu yllättävän hyvältä, kun voi ihan aidosti hymyillä ja ihan tosissaan uskoa, kun sanoo itselleen, että kyllä me osataan.

Olipa kerran pieni koira, joka rakasti hajuja

There’s no business like nose business. Jos Hiisi-koirallani olisi motto, se olisi tämä.

Syyskuussa 2010 meille muutti pieni espanjanvesikoira. Pentu oli tietysti ihmeellisen ihana ja syötävän söpö, mutta parasta siinä oli nenä.

Alusta asti oli selvää, että perin ponteva ja loputtoman utelias pieni vesikoira rakasti hajuja. 10 viikon iässä se seurasi metsässä ihmisen kävelemää jälkeä häntä tanakasti pystyssä viuhtoen. Kävelin sen perässä ja jäin heti koukkuun – hajuihin, jotka siihen saakka olivat olleet minulle pelkkää ilmaa.

Niinpä me jäljestimme. Tai koira jäljesti, minä seurasin. Kävelin ja kävelin ja kävelin. Läpsin hyttysiä, eksyin, kaivelin hirvikärpäsiä niskastani ja luotin koiraan. Löysimme takaisin autolle.

Opettelimme etsimään ihmisiä metsistä, raunioilta ja rakennuksista. Tutustuimme hajuerotteluun ja harjoittelimme seuraamaan yhden tietyn ihmisen jälkeä kaupunkien kaduilla. Metsässä raahasin perässäni naudanverellä valeltua sientä, potkin sammalia makausten tieltä ja kyselin kavereilta kauriinnilkkoja.

Sitten tilasin pienet pullot, joissa luki eukalyptus, laakerinlehti ja laventeli. Elämäämme astui nosework. Ja siitä tämä blogi kertoo.

Tästä alkaa etsintä, jonka tavoitteena on parempi hajun taju.